K:
Miksi joku voisi käyttää N + 1-lähestymistapaa klusteriin?
V:N + 1 tai N + 1 redundanssi on suosittu konsepti verkon virtualisoinnissa ja IT-arkkitehtuurien suunnittelussa. Yritykset yleensä käyttävät tätä mallia tehokkaan varmuuskopion tarjoamiseen tai järjestelmän sujuvan toiminnan varmistamiseen yhdellä vikakohdalla.
Nimi “N + 1” tarkoittaa prosessia, jolla insinöörit sisällyttävät joukon toimivia solmuja klusteriin ja lisäävät sitten yhden ylimääräisen, jotta jos vikakohdassa on yksi kohta, yksi ylimääräinen yksikkö voi seistä aukossa. Tätä prosessia voidaan kutsua myös ”aktiiviseksi / passiiviseksi” tai “valmiustilaksi” redundanssiksi.
Yritykset käyttävät N + 1-mallia varmistaakseen, että jos yksi palvelin tai virtuaalikone vioittuu, järjestelmään ei kohdistu vaikutuksia. Laajempi keskustelu on kuitenkin käynyt ilmi siitä, riittääkö N + 1-redundanssi tietylle järjestelmälle. On suositeltavaa olla yrittämättä tarjota kaikille sopivaa lähestymistapaa tarjoamalla redundanssia suuren saatavuuden saavuttamiseksi. IT-ammattilaiset ymmärtävät myös, että mitä tiukempi asiakas on korkeilla saatavuusvaatimuksilla, sitä enemmän redundanssia tarvitaan.
Vastauksena tähän filosofiaan insinöörit ovat tarjonneet esimerkiksi N + X + Y, joissa järjestelmään lisätään paljon enemmän resursseja varmistaakseen, että edes monipistevika ei vaikuta toimintoihin. Toinen erityinen huomio on klusterin kunkin virtuaalikoneen tai solmun koko - esimerkiksi jos yhden VM on 100 Gt ja muiden alle 50 Gt, N + 1-lähestymistapa ei takaa toimivuutta, jos kyseinen suurempi VM vaarantuu.
Yleensä N + 1 on yksinkertaisesti työkalu ja lähestymistapa resurssien, kuten CPU: n ja muistin, hallintaan kaikissa jaetuissa ympäristöissä, kuten verkkoklusterissa. Sitä arvioidaan sen tehokkuuden ja vaikuttavuuden suhteen tietyssä IT-järjestelmässä resurssien allokoinnista ja kokonaisasetuksista riippuen.
